maanantai 9. kesäkuuta 2008

Krapulahakuinen juominen

Tämä krapula ei näemmä suostu väistymään edes kolmantena päivänä. Ajassa, jossa Jeesus ehti nousta kuolleista, minä olen hädin tuskin noussut vuoteesta. Muutenkin oloni on kuin tuolla hihhulien suosikkizombiella – tuntuu kuin olisin roikkunut ristillä ruoskittavana, orjantappurakruunu päässäni ja maannut sen jälkeen päiväkausia jossain helvetin kryptassa mätänemässä.

Ja kolmantena päivänä hän nousi kuolleista ja alkoi syödä aivoja. - Bis 22:7

Minun on myönnettävä, että jollain hieman kieroutuneella tavalla nautin krapulapäivistä. Ne ovat tervetullut hengähdystauko keskellä raskasta arkea, joskin tuo hengähdys haisee todella pahalle.

Olen antaumuksellinen hedonisti, mutta velvollisuudentuntoinen sellainen. Usein kun minun pitäisi hoitaa jokin ikävä velvollisuus, teenkin jotain välitöntä mielihyvää tuottavaa mutta täysin hyödytöntä - ja poden tästä hyvästä valtavaa moraalista ahdistusta.

Krapulapäivinä olen yleensä ahdistunut jostain aivan muusta kuin hoitamattomista velvollisuuksista, joten voin huoletta maata sohvalla koko päivän, katsoa jotain törkyä televisiosta tai kirjoittaa jotain törkyä blogiini. Tietenkin arkinen ahdistus iskee viimeistään seuraavana päivänä, mutta silloinhan voi juoda lisää.

Tässä vielä aiheen kunniaksi krapulabiisi.

2 kommenttia:

Ana Pernod kirjoitti...

toisinaan mietin, olisiko hyvä krapula jopa keskivertohumalaa parempi.. se on ehdottomasti huonoa humalaa parempi, mutta entä keskivertoa? en tiedä vielä, mutta ehkä voimme selvittää sen yhdessä? lisäksi on vielä yksi, hieman psykoottinenkin, haastaja nimittäin 2. päivän jurri. se on kuin linnanmäen vuoristorata: vanha, horjuva, epävakaa, täynnä nousuja ja laskuja ja juuri ennen loppua tulee tunneli, pimeys, josta kuitenkin siirrytään kirkkauteen, jota kerta toisensa jälkeen oppii arvostamaan enemmän. ehkä voisimme käydä myls linnanmäellä yhdessä?

Urpo Bismarck kirjoitti...

Hyvä krapula on ehdottomasti parempi kuin keskivertohumala, joskin kaikki tietenkin riippuu määritelmistä. Minusta hyvään krapulaan kuuluu pisara päänkivistystä, tilkka jumitusta ja pieni nokare selittämätöntä pelkoa, mutta se ei kuitenkaan lamaannuta ihmistä niin pahasti, ettei tämä voisi esimerkiksi kömpiä lähimpään puistoon musiikkisoittimen, hyvän kirjan ja parin tasoittavan kera ja viettää kerrassaan mahtavaa, joutilasta päivää.

Keskivertohumala taas kuulostaa minusta kerrassaan ikävystyttävältä mekaaniselta puurtamiselta - tasaisen harmaalta päihtymykseltä, josta ei juuri erotu nousuja eikä laskuja. Vähän niin kuin maailmanpyörä: ajoittain miellyttävä, mutta loppujen lopuksi vain hidas ja ennalta-arvattava.